Sankarhenkien kaupunki

Alfama iltavalaistuksessa. Sé-katedraalin tornit kurottavat korkeimmalle,
ja rannan rakennusmuurin oikeassa reunassa pilkottavassa punaisessa talossa toimii Hotel Riverside Alfama.

Jyrkät portaat, kapeaakin kapeammat kujat ja kujien ylle ripustetut pyykit vievät tunnelmaan satojen vuosien taakse. Näitä nupukiviä ovat kuluttaneet paitsi miljoonat paikalliset berbereistä portugalilaiskalastajiin myös miljoonat vierailijat kaikkialta maailmasta. Kesykyyhkyt lienevät asustaneet rakennusten suojissa kujerrellen jo aikojen alusta – kun Odysseus legendan mukaan perusti kaupungin.

Lissabonin vanhin kaupunginosa, Alfama, kiipeää korkean kukkulan rinteelle Tejojoen ja Castelo de São Jorgen linnan välissä. Täällä historia elää ja hengittää. Tämän kulmakunnan, bairron, alemmat osat ovat olleet ja ovat osin edelleenkin köyhän väestön asuinalue. Jotkut asuntojen pääovista ovat vain reilun metrin korkuisia ja moni rakennuksista edustaa kuvauksellista rappioromantiikkaa.

Lissabon on rakennettu seitsemälle kukkulalle, ja jokainen bairro on omanlaisensa. Esimerkiksi Baixana tai Baixa Pombalinana tunnettu alue on vilkas liikenteen solmukohta. Lentokentältä pääsee keskustaan näppärästi metrolla, ja busseilla, junilla tai lautoilla voi jatkaa matkaa kauemmaksikin. Toki keskustassa on paitsi mahtava riemukaari aukioineen myös kahviloita, ravintoloita ja kauppoja pilvin pimein. Baixan länsipuolella on Chiado, joka tunnetaan vauraamman kansanosan alueena. Sieltä löytyy viimeistä muotia ja ylellisyystuotteita. Vielä lännempänä tullaan Lissabonin korkeimmalle kukkulalle ja Bairro Alton mutkitteleville kujille. Alto on jo vanhastaan ollut Lissabonin yöelämän keskus ravintoloineen, baareineen ja juhlijoineen.

Islamilaisten maurien aikana 711–1147 kaupunki käsitti suunnilleen Alfaman, naapuri-Mourarian ja Baixan itäosat. Vuoden 1755 pyhäinpäivän aamuna Lissabonin lukuisissa kirkoissa oli meneillään messu, ja kynttilät valaisivat juhlaa. Silloin Lissaboniin iski voimakas maanjäristys. Kaupungin keskustaan repesi valtavia halkeamia ja rakennuksia sortui. Kynttilöistä syttyi suuria tulipaloja ja Atlantilta vyöryneet tsunamiaallot viimeistelivät murhenäytelmän. Jopa 85 % kaupungista tuhoutui, ja kymmenet tuhannet ihmiset menettivät henkensä. Alfama säästyi, ihme kyllä, pahimmalta, mutta Baixa jouduttiin rakentamaan uudestaan. Se toteutettiinkin sitten moderniin ruutukaavaan ja joustaville puuperustuksille.

Historiaa kukkulan täydeltä

Vietimme neljä yötä ihastuttavassa Hotel Riverside Alfamassa Rua dos Bacalhoeirosilla, turskanpyytäjienkadulla. Pyytämämme näköalan Tejojoelle saimme tosin vasta toisesta yöstä eteenpäin. Muutto ykköskerroksesta (vastaanottokerroksen yltä) kolmanteen (siis meikäläisittän neljänteen) sujui mutkattomasti, ja ranskalainen parveke puisto- ja jokinäkymin oli todellakin kovin vähäisen vaivan arvoinen.

Ensimmäinen kokonainen päivä sujahti Alfaman kujiin tutustuessa. Rannan tuntumasta lähti useita kapeita porraskujia rakennusmuurin läpi kukkulle, jonka laella Sāo Jorgen linna vartioi kaupunkia. Matkalla sinne ohitimme Lissaboinin vanhimman kirkon, Sén katedraalin. Sen rakentaminen oli aloitettu vanhan moskeijan perustalle 1100-luvulla pian kristittyjen vallattua kaupungin takaisin maureilta. Katedraalin luostarin liki 200-vuotta jatkuneista kaivauksista on löytynyt paitsi islamilaisajan rakennusten osia ja roomalaiskauden kävelykatuja myös rautakauden arkiesineitä aina 600-luvulta eaa.

São Jorgen, Pyhän Yrjänän, jykevien porttien sisäpuolelta, muurin ylle rakennetulta linnan terassipihalta oli vaikuttavat näkymät punakattoisen keskustan yli aamu-usvasta riisuutuvalle Tejojoelle. Linna näkyi kaikkialle ja sieltä näkyi kaikkialle. 

Kun maurit aloittivat linnan rakentamisen 900-luvulla, kasvava kaupunki tunnettiin nimellä Al-Uxbuna. Linnan alueelta oli löytynyt todisteita niin foinikialaisten vierailuista, roomalaisten Olissiposta kuin visgoottien Aschbounasta. Kukkulan laella muurien suojassa oli asustanut eri aikakausien poliittinen, uskonnollinen ja sotilaallinen eliitti, ja siellä oli toiminut vuorollaan niin kuninkaallinen arkisto ja eläintarha kuin teatteri, vankila ja sairaala. 

Kristityt valtasivat linnan neljän kuukauden piirityksen jälkeen vuonna 1147, ja uusi isäntä, Portugalin ensimmäinen kuningas Alfonso I, ryhtyi laajentamaan linnaa. Puolustusrakenteita vahvistettiin satojen vuosien ajan monimutkaisilla muureista, torneista ja vallihaudoista koostuvilla linnoitteilla. Suurimmillaan vuonna 1375 linnassa oli ollut 77 tornia, 34–38 porttia, ja ympärysmittaa linnoituksella oli ollut 5,4 kilometriä!

Myös linna oli vaurioitunut pahoin vuoden 1755 maanjäristyksessä. Kun suuri osa linnoituksesta oli raunioina, jäljelle jääneiden osien roolia varuskuntana ja etuvartiona haluttiin vahvistaa. Maanjäristys oli innoittanut rakentamaan jopa Portugalin ensimmäisen geodeettisen observatorion yhteen torneista vuonna 1788. Se tunnettiin edelleenkin Torre do Observatóriona. Valitettavasti linnaan oli tehty myös kokonaisuuteen sopimattomia lisäosia. 

1930-luvulle tultaessa alkuperäisen linnan piirteet olivat likipitäen hävinneet Lissabonin horisontista. Silloin herättiin ymmärtämään valtion syntyyn liittyvien kansallisaarteiden arvo, ja linnaa oli ruvettu restauroimaan. Omituiset laajennukset saivat mennä ja ne korvattiin alkuperäisten mukaisilla tiloilla, pylväillä ja sadevesisäiliöillä. Vuonna 2006 määriteltiin erityinen suojelualue, joka käsitti São Jorgen linnan, jäljellä olevat kaupunginmuurit, Baixa Pombalinan sekä muutamat rakennukset, jotka oli jo aiemmin luokiteltu kulttuuriperinnöksi.

Pikkuratikan perässä

Vaikkei ollutkaan mikään Lissabonin huippusesonki, matkailijoita riitti kuuluisissa kohteissa. Päätimmekin kävellä sen kummemmin reittiä miettimättä ja kaikkea vastaan tulevaa ihmetellen Campo Ouriqueen. Tuolla Päätepysäkillä hyppäisimme hyvin suositun ratikka, eli eléctrico, 28:n kyytiin. 

Matkan varrella piipahdimme esimerkiksi Santa Justan näköalapaikalla, jonne pääsi julkiseen liikenteeseen kuuluvalla, 45 metriä nousevalla, Eiffel-torni-tunnelmaisella hissillä. Hissille oli jono, joten valitsimme portaat. Carmon arkeologinen museo mainitussa suuressa maanjäristyksessä kärsineen kirkon raunioilla olisi kiinnostanut muttei niin paljon, että olisimme jaksaneet jäädä jonon hännille. Näimme Graçan funikulaarin ja miradouron, mistä São Jorgen linna näkyi hienosti. Tosin valo olisi ollut parhaimmillaan lähempänä auringonlaskua. Myös kaunis vehreä Miradouro São Pedro de Alcântara puistoineen ja suihkulähteineen sattui reitillemme. 

Kun vihdoin saavuimme Campo Ouriquen raitiolinjan pääteasemalle, kävi ilmi, että raitiolinja oli remontissa. Kuuluisaa ratikkaa sijaisti pieni 28E-sähköbussi. Se vei meidät takaisinpäin monta pysäkin väliä. Hyppäsimme pois Bairro Altossa, Parça de Luís de Camõesilla, jossa liityimme ratikkajonoon. Siinä sitten seisoskelimme sitkeästi vähintään tunnin!

Lopulta pääsimme kolistelemaan romanttisella pikkuratikalla Lissabonin keskustan läpi tutun Alfaman kukkulan jyrkille pikkukujille. Raitiovaunun ja rakennusten sekä vastaan tulevien raitiovaunujen väliin ei montaa senttiä mahtunut. Toisinaan seistiin jonkun raitiovaunun takana kunnes taas nytkähdettiin liikkeelle. Olihan se hauska vuoristorata. Ihmettelin vain, että jos marraskuun alussa ratikkaan oli tunnin jono, niin kuinka pitkä jono mahtoi olla huipputuristikaudella.

Atlantin rantaan

Viimeisenä kokonaisena päivänä päätimme jättää turistisemmat kohteet ja kaupunginosat taaksemme. Painelimme niiden sijaan Tejon toiselle puolelle tutustumaan Setúbalin niemimaan laidalla sijaitsevaan Caparican rantaan. 

Sunnuntain kunniaksi Tejon rantaraitti oli suljettu autoliikenteeltä, ja paljon porukkaa oli kävelyllä, juoksulenkillä, pyöräilemässä tai vain istumassa jokirannassa perheen tai kavereiden kesken. Me kävelimme Cais do Sodréen, mistä olimme noin neljännesvuossata aiemmin lähteneet junalla Cascaisiin. Nyt lähdimme lautalla Cacilhasin satamaan, josta jatkoimme paikallisbussilla Almadan ja Monte de Caparican köyhien, usein Portugalin vanhoista alusmaista tulleiden siirtolaisten, asuinalueiden läpi kohti Atlantin rantaa. 

Paikallisessa Jornal de Notícias -sanomalehdessa kerrottiin esimerkiksi Monte de Caparican sosiaalisen asuntotuotannon alueella sijaitsevasta Bairro Brancosta: ”…tunnetaan paikallisten keskuudessa turvattomana paikkana. …huonokuntoiset kerrostalot eivät houkuttele oleskelemaan alueella. Huumeiden kauppa on yleisimpiä rikoksia, mutta myös autovarkauksia ja laittomia koiratappeluita on raportoitu.” Huumeita kaupattiin kyllä varsin avoimesti myös turistien suosimassa Baixassa. Meillekin oli pari kertaa tyrkytetty muun muassa marihuanaa ja kokaiinia.

Praia da Caparica

Linja-auton laskeutuessa kohti rantaa asuinalueet alkoivat vaikuttaa äveriäämmiltä ja asujaimisto valtaosin vaaleampihipiäisiltä. Rantakylä toi elävästi mieleen Brasilian hieman nukkavierut rantakaupungit. Ja se ranta! Sitä riitti kolmekymmentä kilometriä Tejojoen suulta etelään! Setúbalin hiekkaranta on Portugalin pisin, ja rannan eteläosa on pitkälti suojeltu. Mm. Costa da Caparican fossiilijyrkänne on suojeltu maisema-alueena ja osa rannikon dyynikaistaleista ja metsistä luonnonsuojelualueina.

Ranta on kesäisin niin paikallisten kuin kauempaakin tulleiden matkailijoiden suosiossa. Marraskuisena sunnuntainakin siellä riitti väkeä, vaikkakin harvakseltaan. Märkäpukuiset surffaajat harjoittelivat lajiaan tai vain odottivat sopivia aaltoja alleen. Lisäksi porukkaa istuksi, lepäili, käveli ja juoksenteli rannalla. Koiriakin oli mukavasti mukana. Rekut juoksivat innoissaan ranta-aalloissa ja tutustuivat uusiin karvakavereihin. Joku hauveli vahtasi silminnähden huolissaan aalloilla ratsastavia omaisiaan. 

Oli mukava kävellä hiekalla raikkaassa merituulessa kaupungin katujen ja kujien kuluttamisen jälkeen. Ekan päivän askelsaldoksi oli kertynyt vain 13 600. Toisena päivänä olimme tarponeet jo 19 500 askelta ja rantapäivänä saldo nousi 21 000:een. Ikäväkseni aamun oudot vatsatuntemukset yltyivät päivän mittaan niin, että minun oli jäätävä illaksi hotellihuoneeseen huussin viereen. Oskari sai nauttia viimeisestä Lissabonin illallisesta ihan itsekseen.

Reissusta jäi silti jälleen ihanat muistot. Vanha, värikkäitä vaiheita kokenut kaupunki oli näyttänyt kauniit ja kiinnostavat kasvonsa. Sääkin oli ollut yllättävän miellyttävä: aurinkoa tai puolipilvistä ja lämpöä parinkymmenen asteen molemmin puolin, illemmalla oli tullut joitakin sadekuuroja. Ruoka suuren meren äärellä oli ollut herkullista tai vielä herkullisempaa, ja paikalliset viinit kerrassaan erinomaisia. Paljon mielenkiintoista jäi vielä tutkittavaksi tuonnempana. Olisi hienoa päästä joskus kiertämään paitsi Lissabonia myös koko Portugalia laajemminkin ja ajan kanssa.

Napauta galleria auki, jos haluat lukea myös kuvatekstit.